Legenda Bagger Vancesta – kirja vs. elokuva
Legenda Bagger Vancestä on filosofinen kertomus elämänmenosta 30-luvulla Georgian osavaltiossa, golfista ja omien demonien voittamisesta. Antti Vaalas kertoo romaanin ja siitä tehdyn elokuvan taustoista ja opeista. Voit kuunnella tarinan myös Antin itsensä lukemana.
RÄHJÄISESSÄ VUOKRAKÄMPÄSSÄ Los Angelesin slummeissa asuu kirjailija, joka saa idean. Hän ei ole lähes 30 vuotta kestäneellä ”urallaan” onnistunut kirjoittamaan ensimmäistäkään kirjaa. Nyt hän lainaisi tarinan hindujen 2 500 vuotta vanhasta pyhästä kirjasta Bhagavad Gitasta ja kirjoittaisi golfromaanin.
Tällä kertaa hän seuraisi sydäntään, taistelisi epäilyksiään vastaan ja veisi teoksen loppuun asti. Asunnon ulkopuolella huumeet ja rikollisuus rehottavat Steven Pressfieldin kirjoittaessa tarinaansa idyllisempään paikkaan. Hän sijoittaa sen lopulta 1930-luvulle, historialliseen rantakaupunkiin Savannahiin, Georgian osavaltiossa.
Ennen esikoiskirjansa Legend of Bagger Vance julkaisua Pressfield on tehnyt juuri niitä hommia, joita toimeentulonsa kanssa kamppailevan taiteilijan voi kuvitella tekevän. Hän on ollut rekkakuski, tarjoilija, baarimikko ja apumies niin öljykentällä, mielisairaalassa kuin hedelmäfarmillakin. Hän on ollut koditon, asunut autossaan.
Sittemmin hän on saanut töitä copywriterina mainostoimistossa ja elokuvien käsikirjoittajana. Käsikirjoituksista maksetaan, ja ne tuovat elannon. Muutama niistä päätyy jopa teattereihin asti, kuten vuoden 1986 King Kong Lives.
Syvemmällä sisimmässään Pressfield tietää kuitenkin olevansa kirjailija, ei käsikirjoittaja. Niinpä hän eräänä päivänä kertoo agenttilleen aikovansa jättää tilauksesta tehtyjen käsikirjoitusten varman leivän ja käyttävänsä tulevan vuoden romaaninsa kirjoittamiseen. Agentti antaa hänelle potkut.
Agenttia on helppo ymmärtää, sillä idea golfromaanista on tavattoman epäkaupallinen. Jättäessään elokuvien käsikirjoittamisen Pressfield riskeeraa kaiken, sillä tulevien kingkongien kirjoittajia on tuottajien ovilla jonoksi asti. Kirjan epäonnistuessa varmaa paluuta ei ole.
Mutta kaikkien yllätykseksi kirja ilmestyy, ja jopa menestyy. Se päätyy myös Robert Redfordin yöpöydälle, ja hän päättää ohjata siitä elokuvan. Elokuva ilmestyy vuonna 2000 Will Smithin, Matt Damonin ja Charlize Theron tähdittämänä. Nuorten kykyjen lisäksi elokuvan tarinankertojan roolissa – joka jää hänen viimeisekseen – nähdään legendaarinen Jack Lemmon.
VUOSITUHANNEN VAIHTEESSA jokainen aktiivinen amerikkalainen golfari tietää Jack Lemmonin ja hänen rakkautensa lajia kohtaan. He ovat seuranneet neljännesvuosisadan ajan Lemmonin yritystä päästä jatkoon ja pelaamaan Pebble Beachin Pro-Amissa ammattilaispartnerinsa kanssa sunnuntain viimeistä kierrosta. Lemmonin kerrotaan sanoneen, että hän olisi vaihtanut Oscar-pystinsä yhteen jatkopaikkaan.
En tiedä kuinka moni suomalainen golfari on lukenut Pressfieldin kirjan, mutta elokuvan moni muistaa. Se ei ole loistava elokuva, mutta sillä on puolensa. Kauniissa maisemissa liikkuva filmi oli hyvää mainosta golfille.
Se näyttää golfin historiasta tunnetut pelaajat Bobby Jonesin ja Walter Hagenin juuri niin isoina tähtinä kuin mitä he oikeasti myös olivat. Heitä ihailtiin ja palvottiin kuten muidenkin lajien suurimpia tähtiä. Bobby Jones on yhä yksi golfin tunnetuimpia nimiä: Augusta Nationalin ja Mastersin perustajana hän ei unohdu.
Sen sijaan Walter Hagen unohtuu helposti, ja elokuva tekee palveluksen esittelemällä hänet tämän päivän pelaajille. Ensimmäinen pelaamisella itsensä elättänyt golfin ammattilainen oli uranuurtaja maailmassa, joka arvosti varakkaita herrasmiesamatöörejä.
Vuosisata sitten pelaavat ammattilaiset eivät olleet golfin yläluokkaa kuten tänä päivänä. Kun ammattilaisille klubitalo ja sen pukuhuoneet pysyivät suljettuina, Hagen saapui kentälle kuljettajan kyydittämänä limusiinilla, ja hän vaihdatti kengät näyttävästi parkkipaikalla palvelijansa avustuksella. Kierrosten välissä hänelle tarjoiltiin useamman ruokalajin lounas viineineen limusiinin takapenkille.
Eräs Hagenin tunnetuista sitaateista kuului: ”En koskaan halunnut olla miljonääri, halusin vain elää kuin sellainen.”
Hagenin kerrotaan olleen ensimmäinen miljoona dollaria golfissa tienannut, mutta valitettavasti hänen sanotaan tuhlanneen samassa ajassa kaksi. Niin tai näin, parhaimmillaan Hagenille maksettiin tuohon aikaan uskomattomat tuhat dollaria näytösottelusta, ja hän saattoi pelata niitä jopa yhdeksän viikossa.
Elokuva esittää Hagenin hahmon juuri sellaisena pelurina kuin voi kuvitella hänen oikeasti olleen.
MUTTA ELOKUVASSA, jonka nimi käännettiin suomeksi Bagger Vance – viheriöiden legenda, on myös ongelmansa. Matt Damonin svingi ei ole uskottava, Will Smithin Bagger Vance on aivan liian lempeä verrattuna kirjan hahmoon ja kuten Pressfield itse sanoo, elokuvassa on vaikea kuvata painetta, sitä epätoivon määrää, joka voi mahtua metrin puttiin.
Sankarin kamppailu tapahtuu pään sisällä, joten tarvitaan kertoja välittämään se katsojille. Ja kertoja ei koskaan toimi valkokankaalla yhtä hyvin kuin kirjan sivuilla.
“Kirjasta ei olisi koskaan pitänyt tehdä elokuvaa. Hyvien näyttelijöiden panos hukattiin ja kaikki paitsi minä menettivät rahaa”, sanoo Pressfield, joka itse siirrettiin sivuun elokuvan käsikirjoituksesta.
Elokuvan Bagger Vance -roolihahmo on saanut osakseen myös vakavaa kritiikkiä. Will Smithin esittämä Bagger Vance on jalo tummaihoinen kaikkensa valkoiselle isännälle antava hahmo. Ohjaaja Spike Lee on ihmetellyt, miten on mahdollista, että tarinassa, joka sijoittuu aikaan ja paikkaan, jossa mustia lynkattiin vasemmalla ja oikealla, yksi keskittyy auttamaan Matt Damonin golfsvingiä.
Jälleen kerran voi todeta kirjan olevan parempi kuin elokuva. Keskitytään siis itse kirjaan.
GOLFISTA KIRJOITTAMINEN tarjosi Pressfieldille yhtymäkohdan omaan kamppailuunsa taitelijana.
Kuka on yhtä yksin kuin kirjailija tyhjän paperin edessä? Ehkä kilpagolfari silloin, kun pelin pitäisi kulkea, mutta mikään ei ota onnistuakseen.
Entä miten löytää itsestään kurinalaisuus, taistelutahto ja inspiraatio, juuri silloin, kun sitä vaaditaan? Se ei tule ulkopuolelta annettuna, siinä hetkessä se on löydettävä omasta itsestään. Kirjailijalla voi kuitenkin olla apunaan muusa, palvelija, jonka toiminta kumpuaa jostain korkeammalta tasolta. Ja golfarilla caddie, jonka rooli on Pressfieldin kirjassa keskeinen.
Hindujen pyhässä kirjassa Bhagavad Gitassa sotaan ja tappamiseen uupunut prinssi Arjuna keskustelee sotavaununsa kuljettajan Krishnan kanssa. Krishna on bhagavan, henkilön muodon ottanut jumala.
Pressfieldin kirjassa kaupungin oma toivo ja entinen golflupaus Rannulph Junah on menettänyt elämänhalunsa ensimmäisen maailmansodan taisteluissa. Tapahtumat vievät vastahakoisen Junahin näytösotteluun Jonesia ja Hagenia vastaan. Apunaan Junahilla on hänen caddiensä, Bagger Vance.
Saapuessaan kentälle näytösottelun aamuna ja nähdessään tuhatpäisen yleisön Junah kokee kriisin. Hän ei suostu enää tarttumaan aseisiin, ei edes niin naurettaviin aseiden korvikkeisiin kuin golfmailat. “En suostu osallistumaan tähän sirkukseen, tässä ei ole minulle mitään”, hän toteaa caddielleen.
Junah näkee itsensä olosuhteiden uhrina. Tulevan 36 reikää kestävän pelin aikana Bagger Vance opettaa hänet toimimaan, kun tilanne vaatii toimintaa, ja tekemään sen oman sisimpänsä mukaan.
PELI ALKAA juuri kuten sen voisi kuvitella alkavan. Pressfield kuvailee mainiosti Junahin vaikeuksia. Tarinan kerronnassa paikalliset ovat ylistäneet hänen golftaitojaan: Kuinka pitkät draivit rullaavalla drawlla ovat hänelle yhtä helppoja kuin vesihanan auki kääntäminen. Tai kuinka hänen pitkät rautalyöntinsä lähtevät matalina, sähäkästi kuin jänis nousten lopulta uljaasti korkealle kuin kotka laskeutuen sitten pehmeästi griinille.
Totuus kuitenkin on, että Junah on paikallinen mestari, oman alueensa paras, ja nyt vastassa ovat maailman parhaat. Tilannetta ei helpota runsas yleisö, jonka odotukset oman kaupungin poikaa kohtaan ovat kohtuuttomat.
Tietenkin Junah murenee, lyönti ei toimi, putti ei toimi ja yleisö alkaa kääntyä häntä vastaan. He etsivät syytä Junahin huonoon peliin. Helpoin selitys on hänen erikoinen caddie, joka ei anna pelaajalleen hetkeäkään rauhaa. Bagger Vance on jatkuvasti Junahin iholla kiinni, puhumassa hänelle koko ajan.
KIRJOITTAESSAAN KIRJAANSA Pressfield synnyttää filosofian, josta tulee keskeinen osa häntä itseään. Bagger Vancessä hän kutsuu sitä nimellä authentic swing, aito svingi. Myöhemmin hän julkaisee teoksen samalla nimellä, ja kertoo siinä ensimmäisen romaaninsa syntyprosessista.
Aito svingi on vastakohta tämän päivän maailmalle, jossa jokainen voi kovalla työllä kehittyä miksi haluaa. Myös Pressfieldin filosofiassa keskeistä on kova työ, mutta kyse ei ole kehittymisestä vaan itsensä ja oman äänensä löytämisestä.
“Kuka olet, Junah?” Bagger Vance kysyy toistuvasti Junahin etsiessä kadonnutta peliään. Bagger piinaa Junahia pitkään aiheesta käyden läpi hänen lukuisat eri roolinsa yhteiskunnassa. “Nekö lyövät seuraavan lyönnin sinulle?” hän jatkaa kyselyjään.
Kyse ei lopulta ole pelkästään siitä, että pelaajan on turha esittää ketään muuta kuin itseään. Pressfield etsii myös vastausta siihen, kuinka kirjailija löytää oman äänensä. Oman vastauksensa kysymykseen hän on kirjoittanut kirjassaan Authentic Swing: samalla tavalla kuin Junah löytää svinginsä.
Kirjailijana Pressfield löytää oman itsensä kanssa kamppailusta teeman, johon hän palaa myös monissa muissa teoksissa, kuten kirjoissa War of Art ja The Artist’s Journey, jotka ovat myös toimineet tämän jutun lähteinä.
Pressfieldille kirjoittamisen pahin vastustaja on hän itse: itseluottamuksen puute, oma sisäinen ääni, joka nakertaa itseluottamusta ja rohkeutta ja keksii selityksiä sille, miksi mistään ei tule mitään.
Eikö golfari lopulta kamppaile saman vastustajan kanssa?
TÄMÄN PÄIVÄN lukijaa saattaa häiritä Bagger Vancen yliluonnolliset kohtaukset, mutta mielestäni lukija voi myös sivuuttaa ne sujuvasti ja keskittyä hyvään tarinaan ja pelaajan kamppailuun itsensä voittamisesta.
Fiktiiviseen tarinaan uskottavuutta tuovat historialliset henkilöt, kuten Jones ja Hagen, jotka myös oikeasti pelasivat toisiaan vastaan paljon julkisuutta saaneessa näytösottelussa. Pressfield myös käsittelee tarinassaan tunnettuja tapahtumia, kuten Bobby Jonesin itselleen määräämää lyönnin rangaistusta vuoden 1925 US Openissa, mikä maksoi hänelle lopulta voiton. Ja sitä, kuinka Hagen lähettää caddiensä pitämään lippua 140 metrin matkalta – se tapahtui oikeasti vuoden 1926 The Openin viimeisellä väylällä.
Niille, jotka ihmettelevät, mistä Steven Pressfieldin selvästi syvällinen ymmärrys golfista on peräisin, kerrottakoon, että hän toimi 1950-luvulla caddienä lukuisina kesinä.
Siihen aikaan New Yorkin osavaltiossa alaikäisellä oli oltava työpaperit saadakseen töitä. 11-vuotiaalle Pressfieldille ainoa homma, jonka hän onnistui ilman papereita saamaan, oli caddien työ.
Suosittelen: The Legend of Bagger Vance -äänikirja, lukijana Jeff Harding.
